Musta on musta
Alunperin tänä viikonloppuna oli tarkoitus juhlia perheen pienimmäisen kaksivuotista elämää. Lopulta päädyimmekin pukeutumaan mustaan, ja jätimme hyvästit koko suvun vanhimmalle sateisessa säässä. Kaikesta huolimatta tunnelma oli rento ja jopa mukava. Toki hautajaisissa kaipuu on aina läsnä, mutta 102 vuotiseen elämään mahtui niin paljon hyvää, että sitä sietää jo hieman juhliakin.
Hautajaisten myötä heräsi kysymykset myös kuolemasta. Aina itsekään ei ymmärrä miksi joku kuolee juuri sillä hetkellä, saati että osaisi selittää kuoleman suurimmat totuudet kolmevuotiaalle. Kenen hautajaisiin mennään seuraavaksi, sattuuko kuoleminen ja miksi kaikkia kukkia ei heitetä hautaan? Kas siinä ne polttavimmat, ja lisää taitaa olla yhä tulossa. Onneksi tämä oli se helpoin selitettävä. Yli satavuotias ansaitsee jo kunniakkaat hautajaiset, ja paikkansa sukuhaudassa.
Arjessa meillä ei pukeuduta mustaan. Isomummon hautajaisiin puin omat viidennen sukupolven lapset kierrätettyyn mustaan. Työkaverin kaapista löytyi mekko isommalle, ja hautajaista edeltävänä yönä ompelin omasta vanhasta hupparistani pienemmälle vielä mekon. Yksinkertaisen tyylikästä, ja mekkoja täydensivät lasten omat korut.
Syntymäpäiviä ehtii juhlimaan toinenkin päivä. Nyt oli jäähyväisten vuoro.
Osanottoni.
Ne kysymykset ovat välillä niin suoria ja mutkattomia, että aikuinen on aivan sanaton. Lapsilla on uskomaton kyky ajatella ja oivaltaa.
Hupparimekko on erittäin kaunis!
Kiitos osanotostasi.
Suoriin kysymyksiin on onneksi helpompaa vastata. Ihan vielä pienet aivot eivät taida ymmärtää mikä kuolemiseen johtaa, ja hyvä niin. Olisi kamalaa jos lapsi alkaisi pelkäämään esim. sairaaloita.
Mekosta olisi tullut ihan meidän suosikki jos ei vain olisi musta. Kerää jokaisen kissankarvan mitä lapsi päivän aikana voi kohdata. Muuten kyllä tyylikäs.